Kihuista kirjoitettua 120 vuotta sitten

Lappeenrannan Uutiset nro 66 keskiviikkona 29.8. 1894

 

FireShot Screen Capture #045 - '29_08_1894 Lappeenrannan Uutiset no 66 - Sanomalehdet - Digitoidut aineistot - Kansalliskirjasto' - digi_lib_helsinki_fi_sanomalehti_binding_534

Kihupyhistä

Kirjoitti —yhä

Tuon tuostakin ollaan suomalaisista sanomalehdistä saatu lukea, että kihupyhiä on vietetty milloin missäkin Itä-Suomen seurakunnassa ja että sinne naapuriseurakunnista on kokoontunut suuri joukko nuorta väkeä, jonka käytös ylimalkain ei ole ollut mallikelpoista. Kun minä luulen, että nykyinen nuorempi sukupolvi ei tiedä, mistä sellaiset kihupyhät ovat alkunsa saaneet ja mikä tarkoitus niillä on aikoinaan ollut, niin annan minä tässä lyhyen selityksen niiden synnystä ja mieltämisestä, sikäli kuin minä niistä olen selkoa saanut.

Niin kuin tiedetään, ovat useammat meidän vanhat kirkkomme rakennettu katolisen uskon aikana, jolloin oli tapana, että kun uusi kirkko tehtiin, niin se pyhitettiin jollekin entiselle pyhimykselle, joka sitten tuli kirkon suojeluspyhimykseksi eli haltijaksi. Niinpä esimerkiksi Jääsken kirkko oli pyhitetty Pyhälle Pietarille, (josta syystä vanhat kutsuivatkin Jääsken kirkkoa Pietarin kirkoksi), Antrean kirkko Pyhälle Andreakselle, Ruokolahden ja Johanneksen kirkot Pyhälle Johannekselle, (joista edellinen pyhitetty Johannes Kastajalle, vaan jälkimmäisestä en minä varmaan tiedä, oliko se nimitetty Kastajalle vai apostoli Johannekselle), Rautjärven kirkko Neitsyt Marialle jne.

Kun aikoinaan kansan uskon mukaan oli vedellä, metsällä, karjalla, kartanolla ynnä muilla oma haltijansa, niin kirkollakin oli oma haltijansa. Siis se pyhimys, jolle kirkko oli pyhitetty, oli kirkon haltija. Niin muodoin olivat kirkon haltijat joko mies- tai naispuolisia, aina sen mukaan kumpainenko sukupuoli oli sen suojeluspyhimyksenä.

Kaikkien niiden monien pyhien joukossa, joita katolinen kirkko vuosittain vietti, oli kirkkopyhä myös suuresta armosta. Sitä vietettiin aina sinä päivänä, milloin kunkin kirkon suojeluspyhimyksen nimipäivä sattui olemaan almanakkaan tahi kirkkoisien kirjoihin merkittynä, pitämättä lukua siitä, josko vietettävä pyhä sattui sunnuntaiksi tahi arkipäiväksi. Siis kokoontui kansa Jääsken kirkolle 21. päivänä kesäkuuta, joka oli Pyhän Pietarin päivä, Ruokolahdelle Johannes Kastajan päivänä 24. päivänä kesäkuuta, Rautjärvelle Marian etsikkopäivänä 2. päivänä heinäkuuta, Antreaan Andreaksen päivänä 30. päivänä marraskuuta jne. Niillä seuduilla, joissa kirkkopyhä vietettiin kesäiseen aikaan, oli kirkko koristettu loimuilla, lehvillä ja köynnöksillä. Kun siihen aikaan kansaa oli vähemmän, maa harvemmin asuttu, tiet ja kulkuneuvot huonommat, oli kansakin harvemmin tilaisuudessa kokoontua. Ne harvat tilaisuudet, jotka antoivat aihetta kansan kokoontumiselle, käytettiin hyväksi ja ynnä kirkollisen hartauden ohessa, toimitettiin myös maallisia askareita. Niinpä kirkkopyhinäkin, jos nimittäin ne eivät sattuneet sunnuntaiksi, toimitettiin yhtä ja toista kaupan tekoa, esim. vaihdettiin hevosia, ostettiin ja myytiin maantuotteita, käsiteoksia, vehnäpullia, makeisia, mallas- ja katajanmarjaolutta, paloviinaa ym.

On aivan luonnollista, ettei tällaisissa tilaisuuksissa lemmen seikkojakaan unohdettu. Sillä niin hyvin meno- ja tulomatkoilla, kuin itse juhla-aikoinakin yhtyivät pojat ja tytöt yhteen seuraan, jossa usein lempi nousi liehumahan, kunnia kukoistamahan. Kun siihen aikaan, niin kuin jo mainittiin, tiet olivat huonot ja ajoneuvot harvinaiset, niin kuljettiin kirkkomatkatkin ratsain, so. hevosen selässä ja eväät, ynnä muut pienet rihkamat kuljeteltiin satulan koljoissa (koljo=satulannuppi). Suurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla seipäillä, jotka toimivat kärreinä. Tavallisesti ne sulhasmiehet, jotka syksyllä aikoivat naimisiin mennä, kulkivat ratsain uljailla hevosillansa, joiden suitsiin oli kulkusia kiinnitetty. Kohdattuaan mielitiettynsä tahi sellaisen hempukan, joka hänen mielestään sopi poloiseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi, pysäytti hän hevosensa tienpuolessa olevan kiven kohdalle ja virkkoi rohkeasti hempulleen:

Kiepsahdas tyttö kivelle.
Käy taukseni tarakkaan.
Sitten tulemme yhdessä,
niin kuin kaksi harakkaa.

Tiettävästi noudatti tyttö käskyä, kiepsahti kivelle, astui pojan jalalle, otti kiinni pojan ojennetusta kädestä ja niin nousta heilahti pojan taakse hevosen selkään yksinpuolin istumaan, kääräisi käsivartensa pojan vyötäisten ympäri, ja niin sitä mentiin hyvän mielen hytrykässä molemmat. Sitä suurempi kunnia oli tytöllä, mitä useamman pojan tarakassa sai ratsastaa. Siitä sitten syksyn pitkään puheltiin ja toisilleen tehtiin selkoa, kuka ja kuka poika oli ketäkin tyttöä kannattanut, pitämättä ollenkaan lukua, jos kannattaja oli mieluinen tahi ei. Mutta varsin ylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he eniten pitivät.

Jo kirkkopyhäaamuna kokoonnuttiin tavallisesti niin varhain kirkkomäelle, että ennätettiin kauppoja tehdä ennen jumalanpalveluksen alkua. Muutamat, etenkin vanhemmat ihmiset tulivat jo juhla-aattona, ja olivat yötä joko pitäjäntuvassa, pappilan perheen tuvassa, tahi kirkonkylässä. Nuorempi rahvas saapui juhla-aamuna. Äidit ripustivat palttinaiset lapsenhurstit kirkon ympärillä kasvavien puiden oksiin, jättivät ne suurempien lapsien tuuditettaviksi ja menivät itse joko kauppaa tekemään, tahi sukulaisia ja ystäviä tapaamaan. Miehet taasen, joko sukulaisen tahi ystävän tavattuaan, tarjoilivat toisilleen taskumatistaan, puhelivat kuulumisena ja tekivät ostoksena.

Tytöt, varsinkin saman kylän, kävelivät yhdessä; niin tekivät pojatkin. Tavattuaan ja tervehdittyään, alkoivat he toisiltaan pyytämään tuomisia. Siinä sitten tingittiin ja tehtiin selkoa, kumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain, tahi tyttöjen, ja muisteltiin tarkoin kumpaiset viime vuonna olivat anojina ja kumpaiset antajina. Vihdoin kun asiasta päästiin perille, niin ne antoivat, joiden oli vuoro. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka tytöt aloittivat namusten antamiset, niin pojat kuitenkin antoivat enemmän.

”Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme” sanoivat pojat tavallisesti ja niin se kävikin. Tyttöjen vähäisiin antimiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Useat, varsinkin komeammat ja rikkaammat tytöt saivat tuomisia niin paljon, että kotiin sekoittivat niitä varistetun maidon sekaan, jota suurena herkkuna nautittiin.

Niin kuin jo mainitsin, oli kirkko koristettu juhlapukuun ja juhlallinen jumalanpalvelus aloitettiin virrellä 74 vanhasta virsikirjasta. Saarnassaan pappi mainitsi juhlapäivän suuresta merkityksestä. Kirkosta päästyä tehtiin vielä loput kaupoista ja ennen kuin lähdettiin pitkälle ja vaivalloiselle kotimatkalle, niin syötiin päivällisateria yhdessä sukulaisten ja tuttavien kanssa. Kirkkoaidan viereen levitettiin hursti, tai useampikin, aina sen jälkeen miten paljon ruokailijoita oli ja sen päälle asetettiin ruoka: leipää, voita, suolakalaa, piirakoita ja lehtikääryleitä. Kostukkeeksi otettiin kirkkomäellä olutta, jota siellä oli yllin kyllin tarjona. Istuimena samoin kuin pöytänäkin oli vihreä nurmi. Kun kaikki olivat istuutuneet ruuan ääreen ja hiljaisuudessa toimittaneet ruokasiunauksensa, jakeli isäntämies vanhemmille miehille ruokaryyppyjä ja emäntä anteli naisille punaista viinaa. Poikamiehille ja tytöille ei tarjottu laisinkaan. Silloin oli tapana olla ”nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat”.

Ateria päätettyä kukin antoi hiljaisuudessa kiitoksensa kaikkein lahjain antajalle ja niin noustiin, sanottiin isännälle ja emännälle kiitokset, jätettiin jäähyväiset sukulaisille ja tuttaville, sekä koottiin kaikki kampsut sekä lähdettiin kukin kotiin taivaltamaan, ken hevosella, ken jalkaisin, ken veneellä; jokainen sillä tavalla, kun oli tullut.

Lutherin uskon tultua maahamme omat kirkkopyhät, samaten kuin muutkin katoliset tavat, ovat jääneet pois. Mutta totuttu tapa ei niin hevillä tahdo kansan muistista haihtua. Sen sijaan kun ennen kokoonnuttiin kirkkopyhiä viettämään määräpäivinä, niin kun ne pyhät jäivät pois, niin alkoi kansa kokoontua vanhan tavan mukaan seuraavana sunnuntaina ja sitä menoa sitten ollaan pitkitetty meidän aikoihin saakka, vaikka kirkkopyhien aika on ollutta ja mennyttä jo aikoja sitten. Nyt kokoontuu nuori, vallaton kansa tiettyinä pyhinä eri kirkoille harjoittamaan raakaa vallattomuutta, joka tuottaa häpeää, ei ainoastaan heille itselleen, vaan heidän kotoseudulleen ja varsinkin vanhemmilleen. Suotava olisi, että ne vanhemmat, jotka pitävät armossa hyviä tapoja ja kunniallisia menoja, eivät laskisi lapsiaan eikä palkollistaan ulkopitäjiin kiusaksi paikkakuntalaisille ja häpeäksi heille itselleen, vaan kieltäisivät ne kauniisti pysymään kotonaan, tahi ainakin omalla kirkolla, jossa he, häveten sukulaisiaan, ystäviään ja naapurejaan, olisivat pakotetut käyttäytymään ihmisten lailla. Näin saisimme ilman kruunun miehiä ja oikeuden välitystä nuorukaisemme taipumaan siveellisempään käytökseen ja heittämään pois jumalattoman menon ja hullut tavat, jotka eivät ole kristityille soveliaat.

Lähde: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot, http://digi.kansalliskirjasto.fi , Lappeenrannan Uutiset, 29.8.1894. Sivujen ylläpitäjä on paikoin muokannut alkuperäistä tekstiä nykykielelle.