Äyrämöiset ja savakot – keitä he olivat?

Sanat äyrämöinen ja savakko ovat meille tuttuja kansallispukujen yhteydestä. Kivennavan äyrämöispuvusta on viime vuosina kerrottu paljon Kivennapalainen- lehdessä. Keitä olivat äyrämöiset ja savakot ja mikä näitä ryhmiä erotti, muukin kuin pukeutuminen?

Äyrämöiset ja savakot olivat kannaksenkarjalaisten ja inkerinsuomalaisten pääryhmiä, joiden ominaispiirteitä voitiin erottaa vielä 1800-luvulla. Äyrämöiset olivat Kannaksen karjalaista kantaväestöä. He olivat asuneet Länsi-Kannaksella Äyräpään kihlakunnan alueella suhteellisen pysyvästi ja olivat levittäytyneet Stolbovan rauhan (1617) jälkeen itään vähitellen aina Inkerinmaalle saakka Ruotsin laajentuessa.

lakki_crop

Savakoiksi kutsutun väestönosan laaja muuttoliike Kannakselle ja Inkerinmaalle lähti käyntiin ensimmäisenä aaltona myös Stolbovan rauhan jälkeen ja toisena aaltona isovihan (1721) jälkeen. Savakot olivat ensin Länsi-Kannakselle ja myöhemmin Itä-Kannaksen ja Inkerinmaan alueelle muuttaneita uudisasukkaita. Pääosin he tulivat nykyisen Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon alueelta, mutta muualtakin Suomesta. Osa näistä uudisasukkaista edusti myös sukuja, jotka olivat aiemmin kuuluneet Kannaksen kantaväestöön, mutta jotka olivat väistäneet sotia ja hävitystä länteen ja omaksuneet siellä uudenlaiset tavat ja palasivat nyt takaisin muun muuttoliikkeen mukana.

DSC_0570_crop

Äyrämöiset, Kannaksen alkuperäisasukkaat, vierastivat tulijoita ja alkoivat kutsua uudisasukkaita savakoiksi. Savakko oli alun perin väheksyvä pilkkanimi tulijalle, jonka tavat, kieli ja pukeutuminen poikkesivat äyrämöisten omista tavoista. Savakko-nimitys tuli siitä, että uudisasukkaat olivat pääosin eteläisestä Savosta. Kannaksen kantaväestön nuiva suhtautumien tulijoihin yhdisti vastaavasti uudisasukkaita ja hekin alkoivat pitää itseään yhtenäisenä heimona.

Äyrämöisten ja savakkojen välille on varsin vaikea vetää rajoja, mutta erojakin oli. Niitä on pyritty kuvamaan monin tavoin eri aikakausina eri lähteissä, eikä näihin monesti stereotyyppisiin kuvauksiin pidä suhtautua liian vakavasti. Kirjattuihin luonnehdintoihin vaikuttaa, oliko arvioija savakko vai äyrämöinen. Yhteisenä piirteenä on, että molemmat ryhmät edustivat luterilaista uskontoa.

Savakoita on kuvattu joustavammiksi. He olivat tottuneet liikkuvina siirtolaisina muutokseen. He omaksuivat nopeammin uusia tapoja ja edustivat uutta aikakautta verrattuna paikallaan pysyneisiin ja vanhoihin tapoihinsa juurtuneisiin äyrämöisiin. Jos savakot pitivät itseään edistyneempinä ja niin äyrämöiset arvostelivat savakoita kevytmieleisyydestä ja liiallisesta taipumisesta uusien vaikutteille: ”Niinhän ne savakot ovat kuin vesapuut, joita kaikki tuulet tutjuttaa.”

pukuja_crop

Temperamentiltaan äyrämöisiä on luonnehdittu jäyhiksi ja verkkaisiksi ja savakot puolestaan on kuvattu vilkkaiksi ja eloisiksi. Ryhmien juhlaperinteissä ja elintavoissa ei ollut paljon eroja. Arjen toimissa äyrämöisiä on luonnehdittu täsmällisemmiksi ja siistimmiksi kuin savakoita.

Murteissa oli eroja. A. Warelius Suomi-kirjassa vuodelta 1847 mainitsee äyrämöisten puheessa esiintyvän länsisuomalaisia piirteitä. Itäisillä alueilla ja Inkerissä äyrämöiset sanoivat esimerkiksi siegla, niegla, kagra, mutta savakot nykykielen mukaisesti seula, neula ja kaura. Murre-erot hävisivät ryhmien välillä kanssakäynnin lisääntyessä.

Savakoita on luonnehdittu myös tunkeileviksi, kieleviksi, sanavalmiiksi ja häikäilemättömiksi, mikä ei voinut olla vaikuttamatta siihen, että he saivat yliotteen äyrämöisistä ja valtasivat näiden vanhoja asuinalueita. Äyrämöiset hakivat asuinsijansa sisämaasta ja syrjäisiltä alueilta, kun taas savakot pyrkivät rannikolle ja vesistöjen ääreen.

helmat_crop

Pukeutumisessa savakkonaiset seurasivat uusia virtauksia ja he luopuivat paikkakuntasidonnaisista perinteisistä pukumalleista. Äyrämöisnaiset kunnioittivat pitkään pukuperinnettään. Naisten vaateparsi sai äyrämöisnaiset erottumaan savakkosisaristaan aina 1900-luvulle saakka. Miesten pukeutumisen erot hävisivät jo paljon aiemmin.

Varsin kauan nämä ryhmät suhtautuivat toisiinsa pidättyvästi eikä avioliittoja äyrämöisten ja savakkojen välillä juuri solmittu. Tämä vahvisti ryhmien erojen säilymistä aina 1800-luvun alkupuolelle. Mikäli eri ryhmiin kuuluvat päätyivät kuitenkin naimisiin menoon, oli morsiamen vaateparren käytöstä usein sovittava. Erityisesti savakkosukuun naitava äyrämöisnuorikko saattoi joutua luopumaan äyrämöispuvun käytöstä sulhasen vaatimuksesta vielä 1800-luvun puolessa välissä. Savakkonuorukaisten äyrämöisneitojen välttelyä perusteltiin muun muassa seuraavasti: ’Se kuin on heillä äyrämöisillä niin hirveä vaatteen manieri, niin siihen ei uskalla puuttua.’

Savakot tulivat vähitellen osaksi Kannaksen väestöä, niin että 1900-luvun alussa savakkojen ja äyrämöisten väliset kulttuuriset erot olivat sulautuneet pois. Naisten vaateparsi saattoi oikeastaan olla enää ainoa näitä ryhmiä erottava tekijä uudelle vuosituhannelle tultaessa.

Uusiin tulijoihin on suhtauduttu kautta historian usein vieroksuen. Muukalaispelkoa (ksenofobiaa) sen eri ilmenemismuodoissaan on jopa pidetty eräiden teorioiden mukaan yleisinhimillisenä piirteenä. Toisaalta kulttuurien tiukka eriytymien on ennen pitkää johtanut niiden näivettymiseen ja köyhtymiseen. Menestyneet kansakunnat ovat yleensä muotoutuneet sinne, missä yhteisö on kyennyt sulattamaan yhteen eri kulttuurien vaikutukset. Kansakunnan menestyksen arviointi on tietysti sekin aika suhteellista.

Koonnut Raimo Ranta

Lähteet:
Ester Kähönen, Vanha Äyräpää II
Paavo Kiuru, Kivennapa
August Ahlqvist, Muistelmia matkoilta Wenäjällä 1854 – 1858
Aapo Metiäinen, Savakot ja äyrämöiset, Inkeriläisten Viesti n:ro 7-8, 1962
Inkerin suomalaisten historia, Inkeriläisten sivistyssäätiö, 1969