Itsenäisyyden ensimmäiset vuodet

Itsenäisyyden karut ensimmäiset vuodet – kaaosta rajalla

Venäjän vallankumoukset, Suomen itsenäiseksi julistaminen ja Suomen irtautuminen Venäjästä, sisällissota, Neuvosto-Venäjän synty ja lopullisen itsenäistymisen alkutaival merkitsivät Kivennavalle taas kerran rauhattomuuksia ja levotonta aikaa. Kannaksen rajapitäjissä kuten Kivennavalla olot olivat itsenäisyytemme ensi vuosina hyvin epävakaat ja itsenäisen Suomen synnytyskivut koettelivat näitä rajaseutuja ehkä muuta maata kovemmin. Tilanteen taustalla olivat sisällissodan karut loppuselvittelyt, monien osalta tulevaisuuden näköalattomuus, köyhyys ja suoranainen kurjuus sekä huoli jokapäiväisen leivän saannista. Monen perheen talous romahti rajan sulkeuduttua, koska toimeentulo oli perustunut monenlaisten kotituotteiden vientiin Pietarin markkinoille ja erilaisten palvelujen tuottamiseen pietarilaisille.

Venäläistämispyrkimykset ja uudet aatteet olivat synnyttäneet epävarmuutta

Vaikka jo ennen vuotta 1917 venäläistämispyrkimykset, kenraalikuvernööri Bobrikovin esitys liittää koko Viipurin lääni osaksi Venäjää sekä myöhemmin vielä Venäjän ministerineuvoston päätös – joka ei kuitenkaan toteutunut – irrottaa Kivennapa ja Uusikirkko autonomisesta suuruhtinaskunnasta osaksi Pietarin kuvernementtia olivat synnyttäneet Kivennavalla levottomuutta, oli kuitenkin miljoonakaupunki Pietarin läheisyys ja sen loppumaton palveluiden, elintarvikkeiden ja tavaroiden kysyntä ylläpitäneet talouden vakautta. Pietarin suuri suomalaisväestö, noin 150 000 suomalaista, takasi myös hyvän kysynnän suomalaisille tuotteille ja suomenkielisille palveluille. Vuorovaikutuksessa pietarilaisten kanssa kivennapalaiset olivat päässeet kosketuksiin uusiin aatevirtauksiin. Uudet aatteet toivat toisaalta elinvoimaa, mutta lisäsivät myös kuohuntaa.

Terijoki, Kuokkala 1909 (Kuva: Museovirasto)

Terijoki oli irtautunut

Kivennavan asemaa oli heikentänyt Terijoen irtautuminen ensin omaksi seurakunnakseen ja myöhemmin itsenäiseksi pitäjäksi. Terijoen kunnallinen toiminta oli jatkunut Kivennavan kanssa vuoteen 1911. Siihen saakka ne olivat pitäneet kuntakokouksensa yhdessä. Pietarin Riihimäen radan valmistuttua 1870 oli Terijoesta ja sen naapurikylästä Kuokkalasta kehittynyt nopeasti vauraan väen huvila- ja kylpyläasutuksen keskittymä. Kivennavan silloiset talonpoikaiset ja kirkolliset päättäjät eivät osanneet nähdä Terijoen merkitystä koko Kivennavan taloudelle ja elinvoimaisuudelle. Kun Terijoki lähikylineen oli irrotettu Kivennavan pitäjästä, oli Terijoen pinta-ala 123 km2 ja luterilaisen seurakunnan väkiluku 8051. Kivennavan alueeksi jäi 672,4 km2 ja asukkaita oli 10 867.

Maaliskuun vallankumous Venäjällä – kenellä on valta Suomessa

Kun keisari oli luopunut vallasta maaliskuun vallankumouksessa 1917 (Venäjällä tuolloin noudatetun gregoriaanisen kalenterin mukaan vallankumous tapahtui helmikuussa ja siksi se on nimetty Venäjällä Helmikuun vallankumoukseksi), oli epäselvää, kuka käytti korkeinta valtaa Suomen suuruhtinaskunnassa, eli vahvisti lait ja käytti nimitysvaltaa. Porvareiden näkemys oli, että korkein valta kuului toistaiseksi Venäjän väliaikaiselle hallitukselle.

Venäjällä keisari luopui vallasta maaliskuussa 1917 (Kuva: Vallankumous, Pietari, Kansan Arkiston postikorttikokoelma)
Maaliskuun vallankumous Venäjällä aiheutti kuohuntaa Suomessa; venäläisiä matruuseja ja sotilaita pakkautuneena Rautatientorille maaliskuussa 1917 (Kuva: Keravan museo)

Suomen Sosialidemokraattisella Puolueella (SDP) oli eduskunnassa ehdoton enemmistö, ja heidän mukaansa kaikki valta ulko- ja sotapolitiikkaa lukuun ottamatta kuului eduskunnalle. Heinäkuussa 1917 sosialistienemmistöinen eduskunta sääti valtalain, joka sai suosiota myös porvaripuolueista. Se otti korkeimman vallan SDP:n näkemyksen mukaisesti eduskunnalle. Venäjän väliaikaisen hallituksen pääministeriksi noussut Aleksandr Kerenski ei kuitenkaan hyväksynyt valtalakia vaan hajotti eduskunnan. Oikeiston ja vasemmiston koalitiosenaatti, Tokoin senaatti, hajosi elokuussa riitoihin. Syyskuussa Kerenski nimitti sen tilalle porvarillisen Setälän senaatin.

Työväen mielenosoitus Senaatintorilla kahdeksantuntisen työpäivän puolesta 1917 (Kuva: Museovirasto, historian kuvakokoelma)

SDP:ssä alettiin käydä kiistaa, pitäisikö puoleen ajaa reformeja eduskunnan vai vallankumouksen kautta. Lokakuun eduskuntavaaleissa SDP sai 92 paikkaa eli menetti enemmistönsä. Puolue julkaisi 1. marraskuuta Me vaadimme -ohjelman, jossa se vaati laajoja reformeja, senaatin vaihtamista sosialistienemmistöiseen ja Venäjän kanssa tehtävää sopimusta, jolla valtalaki pantaisiin toimeen. Bolševikit nousivat Venäjällä valtaan Lokakuun vallankumouksessa marraskuussa. Eduskunta hylkäsi 8. marraskuuta SDP:n ohjelman. Venäjällä valtaan noussut Vladimir Lenin lähetti Suomen sosialisteille viestin: ”Nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväen käsiin.”

Suomi hajallaan

Suomen yhteiskunta oli vuonna 1917 hajoamispisteessä. Syksyllä elintarvikepula paheni, hinnat nousivat, säännöstely tiukkeni, tuottajilta pakko-otettiin elintarvikkeita, työttömyys lisääntyi ja varsinaista nälkääkin esiintyi, etenkin kaupungeissa. Mellakat lisääntyivät, ja kun maailmasotaan liittynyt sotatila oli päättynyt, lakoista tuli taas sallittuja. Suomessa oli vuonna 1917 noin 500 lakkoa. Ammatillinen järjestäytyminen ja työväen luokkatietoisuus lisääntyivät. Lakoista tuli entistä useammin väkivaltaisia. Punakaartit ja suojeluskunnat kilpailivat järjestyksen ylläpitämisestä. Ennen yleislakkoa ilmapiiriä oli kärjistänyt myös 7. marraskuuta tapahtuneet Mommilan veriteot. Kaiken kaikkiaan yhteiskunnallinen kahtiajako oli jyrkentynyt ja myös sosialistinen agitaatio lisäsi sitä.

Elintarvikekorttien jonottajia Katariinankadulla Helsingin kaupungin Elintarvikelautakunnan korttikansliaan kaupungintalolle 1917 (Kuva: Helsingin kaupunginmuseo)

Työväestöllä oli pitkään ollut ongelminaan epävarmat työsuhteet, huonoiksi koetut palkat sekä yleinen köyhyys ja puute. Vuoden 1905 suurlakon myötä työväestön poliittinen valveutuneisuus lisääntyi ja valitsevia ongelmia alettiin pitää epäoikeudenmukaisina ja yhteiskunnallisina epäkohtina. SDP:n näkemykset, että omistava luokka riisti köyhää kansaa ja että työläisten oli joukkovoimallaan luotava sosialistinen ihanneyhteiskunta, olivat saaneet työväen piirissä suosiota. Kun SDP ei saanut ajamiaan reformejaan läpi eduskunnassa, puolue ja sen kannattajat radikalisoituivat.

Yleislakko ja työväenkaartit järjestäytyvät

Yleislakko käytiin 14.–20. marraskuuta 1917. Se protestoi leipäpulaa ja pyrki painostamaan eduskuntaa. Varsinkin Etelä-Suomessa ja Helsingissä lakko oli punakaartien voimannäyttö. Se tuki Venäjän lokakuun vallankumousta ja loi pohjaa Suomessa tehtävälle vallankumoukselle. Lakon aikana punakaartit saivat venäläisiltä sotilailta aseita.

Mielenosoituskulkueen lähtö Helsingin Kalliossa suurlakon aikana 1917 (Kuva: Työväen Arkisto)

Työväenkaartit järjestäytyivät lakon aikana punakaarteiksi suojeluskuntia nopeammin etenkin Etelä-Suomessa, alueella, joka tuli sisällissodassa punaisten hallintaan. Lakon lopulla punakaarteja oli yli 300 ja niissä oli noin 50 000 henkilöä. Niiden kautta työväenliike oli lakon aikana käytännössä vallassa eteläisimmässä Suomessa, mukaan lukien Helsinki. Punakaartien vastapainoksi perustettiin suojeluskuntia, mutta lähinnä Karjalaan, Pohjanmaalle, Satakuntaan ja Savoon eli alueelle, joka tuli sisällissodassa valkoisten hallintaan. Hämeessä, Lounais-Suomessa ja Uudellamaalla suojeluskuntien toiminta taas tukahtui selvästi lakon aikana. Punakaarteilla ja suojeluskunnilla oli lakon aikana yhteenottoja ja lakossa kuoli yli 20 henkilöä.

Bolševikit nousevat valtaan Venäjällä ja Suomi julistautuu itsenäiseksi

Bolševikkien noustua valtaan Venäjällä SDP olikin nyt sitä mieltä, että vallansiirto Suomen eduskunnalle pitäisi tehdä yhteistyössä Venäjän hallituksen kanssa. Kun eduskunta päätti 15. marraskuuta siirtää hallitsijan vallan itselleen, SDP kuitenkin tuki päätöstä. Päätöksen jälkeen eduskunta toteutti SDP:n keskeisiä vaatimuksia: sääti kahdeksan tunnin työpäivän, uudisti kunnallislait ja määräsi kunnallisvaalit demokraattisiksi. Tämä tapahtui kuitenkin liian myöhään. Tilanne oli ehtinyt jo kärjistyä porvariston ja sosialistien välillä liian pitkälle.

Setälän senaatti, Suomen suurruhtinaskunnan viimeinen senaatti, jätti eronpyynnön ja tilalle tuli P. E. Svinhufvudin johtama senaatti 27. marraskuuta 1917. Sen tärkeimpänä ja ensimmäisenä tehtävän pidettiin Suomen itsenäisyyden pikaista järjestämistä, sillä eduskunnan porvarillinen enemmistö halusi irtautua mahdollisimman nopeasti Venäjästä, jossa bolševikit olivat nousseet valtaan lokakuun vallankumouksessa. Koska bolševikkien asemaa Venäjän laillisina johtajina ei haluttu tunnustaa, päätettiin Suomi julistaa yksipuolisesti itsenäiseksi. Oppositiossa olleet sosiaalidemokraatit eivät kuitenkaan olisi halunneet katkaistavan välejä bolševikkihallitukseen. Senaatti päätti antaa itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle pelkkänä hallituksen ilmoituksena, jotteivät porvarien ja sosialistien väliset erimielisyydet nousisi esiin keskustelussa. Vasemmiston tuen saamiseksi julistuksessa päätettiin kuitenkin mainita, että itsenäisestä Suomesta tulisi nimenomaan tasavalta.  Svinhufvudin senaatti eli Suomen silloinen hallitus antoi 4. joulukuuta esityksen eduskunnalle Suomen julistautumisesta itsenäiseksi Venäjästä. Suomen eduskunta hyväksyi esityksen 6. joulukuuta 1917 äänin 100–88.

P. E. Svinhufvudin ns. itsenäisyyssenaatti istunnossa 4.12.1917 (Kuva: Museovirasto, Musketti)

Kivennavalla ei ollut torppareita – vaatimaton oma elintarviketuotanto pahensi elintarvikepulaa

Kivennavalla oli paljon pienviljelijöitä eivätkä maanomistusolot olleet kärjistyneet niin kuin torpparivaltaisilla alueilla. Monille pienviljelijöille omalla maalla ei ollut toimeentulon kannalta samanlaista merkitystä, koska he olivat saaneet elantonsa tuottamalla palveluita pietarilaisille eri muodoissa. Tämä oli vaikuttanut siihen, että rajapitäjissä maanviljelyksen kehittäminen oli jäänyt puolitiehen, niiden oma elintarviketuotanto oli varsin vaatimattomalla tasolla. Oli totuttu, että kadon kohdatessa viljaa ja jauhoja sai Pietarista. Elintarvikkeita tuotiin myös Kivennavan talouksiin paljon Pietarista kauppa- ja työmatkojen yhteydessä, erityisesti viljatuotteita.

Lahjoitusmaa-ajan päätyttyä Kivennavan talonpojat olivat ostaneet 1902 valtiolta tilansa itsenäisiksi perintötiloiksi. Niillä pidettiin pientä määrää karjaa, lampaita ja sikoja. Viljan viljely oli harvinaisempaa. Lähinnä kyseessä oli kotitarveviljely. Torpparikysymys oli Kivennavalla jo ikään kuin ratkaistu, mutta yhteiskunnallista levottomuutta ja liikehdintää toivat Venäjän epävakaasta tilanteesta johtunut paheneva elintarviketilanne, työttömyys lakot ja suhteet vallankumouksen kourissa vääntelehtivään Venäjään.

Riitaisa kansalaiskokous Kivennavan kunnantalolla maaliskuussa 1917

Maaliskuussa 25. päivänä 1917 Kivennavalla järjestettiin kansalaiskokous, jonka puheenjohtajana toimi J. Paavolainen. ”Tungokseen asti täydessä kunnantalossa” käsiteltiin Venäjän vallankumousta, arvosteltiin kunnan elintarvikelautakunnan ja nimismiehen toimintaa. Kokous oli asioista erimielinen ja riitaisa. Kiihkeitä nimismiehen ja hallintovallan arvostelijoita varoitettiin kasakoista ja venäläisten pistimistä. Pelättiin Venäjää, vaikka ei kunnolla tiedetty, kuka siellä valtaa käytti.

Kivennavalla epäjärjestystä ja lakkoja– kunnanvaltuustoa ei saada valittua ja järjestyskaartit jäävät perustamatta 1917

Työolojen parantamiseen tähtääviä lakkoja oli vuoden 1917 aikana eri puolilla kuntaa. Harmia tuottivat majatalojen kyydityslakko ja Kivennavan uittomiesten lakko. Järjestyshäiriötä ja ilkivaltaa sattui myös iltamissa ja tansseissa. Lokakuussa 1917 heräsi tarve perustaa kunnallinen suojeluskunta pitämään järjestystä. Kuntakokous kuitenkin päätti marraskuussa 1917, ettei suojeluskuntaa ole syytä perustaa, koska kunnassa ei ole tapahtunut väkivaltaisuuksia.

Kivennavalle oli myös määrä perustaa kunnanvaltuusto 1917 säädetyn uuden kunnallislain mukaisesti. Valtuusto tuli valita yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvilla vaaleilla. Kunnallislain edellyttämät uudistukset jäivät kuitenkin odottamaan toteutumistaan. Valtuustoa ei saatu valittua.

Joulukuussa ”kunnallisen miliisin” perustaminen myös raukesi; sosialisteja oli yritetty saada tukemaan aseellisen kaartin perustamista nimeämällä kaarti miliisiksi. Kunnallista järjestyskaartia ei saatu aikaiseksi, mutta Kivennavan työväenyhdistyksen jäsenet ja muutamat ulkopuoliset perustivat 4.11.1917 suojeluskaartin alun perin taisteluun venäläisiä vastaan. Hartosen työväenyhdistys lienee ainut, jolla vuoden 1917 lopussa on ollut oma järjestyskaarti, koska kylässä oli jännitteitä työväenyhdistykseen toimintaan osallistuvien ja joidenkin kyläläisten välillä.

Kunnallisen suojeluskunnan perustaminen ei siis johtanut tulokseen, mutta suojeluskunta-ajatus pienimuotoisena eli Kivennavalla. Raivolassa oli 15 miehinen suojeluskuntajoukko ja Pihlaisissa sekä Joutselässä palosuojeluskunnat. Erityisesti Pihlaisissa oli suojeluskunta-aate saanut vankan kannatuksen.

Sota syttyy

Vuoden 1918 maa ajautui kolmen kuukauden mittaiseen sisällissotaan. Sota oli lyhyt, mutta sen vaikutukset olivat pitkät ja kipeät, varsinkin niissä kunnissa, joissa punaiset ryhtyivät käyttämään kunnallista valtaa. Vuoden 1917 eduskuntavaalien tuloksen perusteella porvarillinen Kivennapa – äänioikeuttaan käyttäneistä 3520:sta 2084 äänesti porvareita – oli yksi maan 215 maalaiskunnasta, jotka kuuluivat ns. punaiseen Suomeen. Sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 26. tammikuuta 1918 klo 23, jolloin Helsingin työväentalon torniin nostettiin punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi ja aamuun 28.1. mennessä punakaarti oli ottanut keskeiset pääkaupungin kohteet haltuunsa.

Sisällissota alkoi oikeastaan kuitenkin Kannaksella jo 17.-20.1. työväenkaartien, venäläisten sotilaiden ja suojeluskuntien välisinä kahakointeina, jossa kysymys oli aseiden hankinnasta sekä Viipurin hallinnasta. Kannakselta kootut 500 suojeluskuntalaista yrittivät palauttaa Viipuriin järjestystä, mutta joutuivat vetäytymään punaisten ja venäläisten muodostaman ylivoiman edessä jäitä myöten Venäjänsaareen, jonne jäivät eristyksiin.

Kivennavan punainen hallinto piti vallankumouksen vaiheista päiväkirjaa. Kuvassa on sodan alkuvaiheen kuvaus Kivennavalla. Useiden lähteiden mukaan punakaarti saapui Raivolasta Kirkonkylään jo 17.1. Epäselvää on, kantoiko se julkisesti aseita. Montaa sivua ei tekstiä kertynyt (Kuva: Kansallisarkiston aineistosta, josta Valtiorikosoikeuden todistekortit on kirjoitettu)

Punaiset ottavat Kivennavalla vallan 17.1.1918

Sisällissodan alettua punaisten rintama sivusi Kivennapaa Lipolassa, Kauksamolla ja Korpikylässä. Punakaarti saapui Raivolasta kirkonkylään jo tammikuun 17. päivänä, ja punaiset ottivat vallan koko pitäjässä. He vangitsivat nimismiehen ja toimittivat hänet Viipuriin. Kivennavan punakaartin maaliskuun alkupuolen palkkalistoilla oli 266 henkeä, pääsääntöisesti miehiä. Seuraavassa listassa vahvuus oli tästäkin kasvanut. Kivennavan punakaarti jakaantui 3 komppaniaan. Suurimmat yksittäiset osastot olivat maaliskuun alkupuolen palkkalistan mukaan Joutselästä (104), Kirkonkylästä (41), Polviselästä (38) ja Lipolasta (38). Listan palkkasumma oli yhteensä 98 471,95 markkaa.  Paitsi aate, niin myös nälkä ja palkka, saivat väkeä liittymään punakaartiin. Myös uhkailua ja lahjontaa käytettiin.

Punaiset alkoivat ahdistella helmikuussa paikkakunnan valkoisia, ja osa Kivennavan miehistä pakeni rintamalinjan toiselle puolelle ja liittyi valkoisten joukkoihin. Joukkolähtöjä valkoisten puolelle tapahtui Pihlaisista, Kotselästä, Rantakylästä, Kauksamolta ja Miettilästä. Valkoisten joukossa sotaan osallistui Kivennavalta 153 miestä ja viisi naista sairaanhoitajina. Saman suvun ja perheen jäseniä saattoi olla kummankin osapuolen joukoissa.

Kivennavan punainen hallinto

Kivennapa oli ensimmäisten maalaiskuntien joukossa, jossa työväki otti haltuunsa kunnallishallinnon. Työväenyhdistyksen kunnallisjärjestöstä, joka silloin oli Kivennavan ja Terijoen yhteinen, tuli päätösvaltaa käyttävä elin Kivennavalla 1.2. ja 3.2. Terijoella, jossa myöhemmin valittiin ”punainen kunnanvaltuusto”.

Helmikuun alussa punaisten vallankumoushallinnon kansanvaltuuskunta Helsingissä antoi ohjeet ”punaisen kunnallishallinnon” järjestämisestä. Kivennavalla vallan kaapannut punainen hallinto jakoi kunnan kuuteen järjestysmiespiiriin ja Hartosen työväenyhdistyksestä nimettiin kunnan järjestyksenvalvoja, nimismies. Kunnallisten lautakuntien luottamusmiehistä osa johtavista luottamusmiehistä pakeni, mm. kunnallislautakunnan esimies. Tämän takia punaiset saattoivat kohtalaisen helposti miehittää kunnan johtopaikat helmikuun 1918 alussa. Osa lautakuntien luottamusmiehistä kuitenkin jatkoi tehtävissään.

Lehtileike Työ 12.3.1918 (Kansalliskirjasto sanomalehtiarkisto)
Lehtileike Työ 12.3.1918 (Kansalliskirjasto sanomalehtiarkisto)

Lautakuntien toimintaa valvomaan nimettiin kolme komissaaria, joista elintarvikekomissaari oli tärkein. Oikeutta jakoi vallankumousoikeus. Syytteeseen johti vastavallankumouksellinen toiminta, jota oli esimerkiksi agitaatio ja toiminta eri muodoissa punaista hallintoa vastaan mm. kuuluminen suojeluskuntaan, järjestyshäiriöt sekä myös yleiset rikokset. Sodan puhjettua punaiset alkoivat etsiä ja pidättää miehiä, jotka kuuluivat tai joiden epäiltiin kuuluvan suojeluskuntaan sekä toimivan valkoisten hyväksi.

Punaiset takavarikoivat elintarvikkeita pakko-otoilla ja nostavat lainaa Suomen Pankista

Kivennavalla ei punaisten hallinnon aikana tapahtunut juurikaan vakavia kivennapalaisten keskinäisiä väkivallantekoja. Yksi punaisten pidätystä paennut kivennapalainen surmattiin Valkjärvellä. Kaljusen osaston Terijoelle vangitsemat Koivistolta kotoisin ollut maakauppias sekä yksi rautatievirkailija tuotiin Kivennavalle ja surmattiin metsässä Ahjärven tien varrella helmikuun loppupuolella Kaljusen osaston toimesta. Iso osa Kivennavan väestöstä halusi pysyä välienselvittelyn ulkopuolella, vaikka olikin ehkä toisen osapuolen kannalla, ja ikään odotti, mitä tuleman piti. Punaisten hallinnon suurimmat ongelmat olivat elintarvikepula ja työttömyys, joita se pyrki ratkomaan. Laillinen hallinto oli 1917 epäonnistunut elintarvikkeiden otoissa kunnan käyttöön jaettavaksi vähäosaisille. Nyt elintarvikkeita hankittiin punaisten hallinnon käyttöön ja punakaartin huoltamiseksi takavarikoimalla. Takavarikoiden kohteiksi joutuneet pitivät näitä laittomina ryöstöinä, takavarikoijat taas uuden vallan oikeutena. Takavarikot muuttuivat järjestäytyneestä toiminnasta sodan kestäessä punakaartien osastojen kurittomaksi ryöstelyksi erityisesti punaisten vetäytymisvaiheessa eikä hallinto saanut ryöstelyä enää sutsittua.

Kivennavan punaisen hallinnon elintarviketavarikoiden kirjanpitoa (Kuva: Kansallisarkiston aineistosta, josta Valtiorikosoikeuden todistekortit on kirjoitettu)

Lähes kaikki koulut jatkoivat toimintaa, niiden koulujen opettajille, joiden johtokunnat kokouksissaan olivat tunnustaneet punaisen hallinnon, maksettiin jopa palkkaa. Kunnan menoihin saatiin varoja ottamalla Suomen Pankista 200 000 markan kassakrediittilaina. Lainasummasta punainen hallinto ehti nostaa puolet. Valtaan palannut laillinen hallinto ei suostunut vastaamaan lainasta.

Valkoinen armeija valtaa Kivennavan 21.4.

Raudun rautatieasema palaa valkoisten hyökätessä (Museovirasto, Historian kuvakokoelma)

Kivennavan sijainti lähellä Viipuria, punaisten keskusta, Pietariin johtavien kulkureittien varrella ja Karjalan rintaman tuntumassa toi väistämättä sodan Kivennavalle. Huhtikuussa Raudun ratkaisutaistelun jälkeen eversti Ausfeldin johtamat Valkoisen Itäarmeijan joukot etenivät Kivennavan kautta Viipuri – Pietari radalle, katkaisivat radan ja punaisten huoltoyhteyden Viipurista Pietariin. Punaisten joukkojen vetäytyessä käytiin Kivennavalla taisteluja Lipolassa, Kaukasamolla, Vuottaalla, kirkonkylässä ja Raivolassa. Valkoisten joukot valtasivat 21.4. Kivennavan kirkonkylän punaisilta ja koko pitäjä vapautui nopeasti. Lyhyt punaisten hallinnon aika oli päättynyt.

Lipolan valtauksen kunniaportti vuodelta 1918 (Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma)
Majuri Elfvengrénin tiedonanto 22.4.1918 (Kuvakaappaus Karjalan Armeijan tiedonannoista 24.4.1918 kansalliskirjaston digitoidut aineistot)
Kivennavan kirkonkylä valkoisten valtauksen jälkeen 21.4.1918 (Kuva: Museovirasto, Historian kuvakokoelma

Sotasurmat

Suomen sotasurmat tietokannan mukaan vuoden 1918 ja sitä seuranneissa tapahtumissa sai surmansa yhteensä 330 kivennapalaista (henkilöitä, jotka olivat kirjoilla Kivennavalla); heistä valkoisia oli 27 (valkokaartiin tai suojeluskuntaan kuuluvia 18) ja punaisia 241 (punakaartilaisia 170) ja osapuoleltaan tuntemattomia tai ”ei kummankaan puolella ” 62. Kivennavan kunnassa sai surmansa tai surmattiin kaikkiaan 206 henkilöä. Kivennavan seurakunnan on laskettu menettäneen sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä ainakin 451 jäsentään, suurin osa näistä noin kolmessa kuukaudessa, pääasiassa kolmessa viikossa. Heistä valtaosa oli punaisten puolella olleita (218) ja näistä teloitettuja 123.

Omaiset etsivät omiaan kaatuneiden joukosta Raudussa huhtikuussa 1918 (Museovirasto, Historian kuvakokoelma)

Raja suljetaan – mutta se vuotaa

Taistelujen päättyessä Kannaksella Valkoinen armeija sulki Venäjän ja itsenäiseksi julistautuneen Suomen välisen rajan, joka oli entinen suuruhtinaskunnan raja. Ainut mahdollinen sallittu ylityspaikka oli Rajajoen silta, ja liikenne vahvistamattoman valtakunnan rajan yli oli hyvin säädeltyä. Tästä huolimatta rajaa ylitettiin muualla luvatta sekä itään että länteen. Luvatonta rajaliikennettä pyrittiin hillitsemään rajuin ottein, ylittäjiä ammuttiin ja surmattiin rajalle. Kurittomat sotilaat surmasivat ja ryöstivät ylittäjiä rajan molemmilla puolilla. Riskeistä huolimatta kaikenlaista tavaraa salakuljetettiin Pietariin – Petrogradiin. Siellä oli pula kaikesta. Sulkemalla raja haluttiin myös estää kumouksellisten aatteiden ja ideologioiden levittäminen Venäjältä Suomeen.

Rajajoen rautatiesillalla venäläisiä vartiomiehiä 1920-29 (Kuva: Lappeenrannan museot, Wiipuri-museo)

Kaaos rajalla

Loikkareita ja pakolaisia oli molempiin suuntiin. Osa venäläisistä pakeni Suomeen vallankumousta ja bolsevikkien vainoa. Suomesta itään pakenivat punaisten puolella olleet etsintäkuulutetut ja toisaalta ne, jotka uskoivat uuden paremman maailman syntyvän Neuvosto-Venäjälle. Kivennavan kylissä suoritettiin myös puhdistuksia ja punaisia, punaisiksi, venäläisiksi tai venäläismielisiksi luokiteltuja teloitettiin taistelujen päätyttyä valkoisten kenttäoikeuksissa 1918 huhti-toukokuun aikana osittain mielivaltaisesti.

Terijoella asuneita venäläisiä lähdössä Rajajoen asemalle 1918 (Kuva: Museovirasto, Musketti, kuvaaja A. G Nikitin)

Raivolan ja Terijoen venäläisen väestön keskuudessa oli rauhatonta, koska Karjalankannaksen tyhjentäminen venäläisväestöstä aloitettiin 15.4.1918 senaatin karkotuspäätöksellä. Iso osa venäläisväestöstä – Kannakselle jo juurtunuttakin – pakeni itään peläten Valkoisen armeijan mahdollisia julmuuksia. He eivät jääneet odottamaan viranomaisten toimia. Osa venäläisistä ei bolsevikkien noustua valtaan kokenut paluuta Venäjälle enää turvalliseksi, vaan he pyrkivät pääsemään muualle Euroopaan.

Inkeriläiset pakenivat suurin joukoin rajan yli länteen itsehallinto- ja itsenäisyyshaaveidensa romahdettua bolsevikkien koston pelossa 1919. Rajan yli pakeni Suomen puolelle noin 20 000 inkeriläistä, huomattava osa Kivennavan alueelle. He jäivät odottamaan paluumahdollisuutta kotipaikoilleen rajan taakse. Osa palasi Tarton rauhan jälkeen takaisin ja Suomeen jäi 7 000 – 8 000 inkeriläistä. Tilanne oli rajan tuntumassa 1918 – 1920 ajoittain kaoottinen.

Inkeriläisiä pakolaisia Raudun Raasulissa pyrkimässä rajan yli takaisin kotiin 1921 (Museovirasto, Historian kuvakokoelma)

Armeija valvoo rajaa ja suojeluskunta osallistuu rajan valvontaan

Keväällä 1918 suojeluskunnan osastoja oli perustettu Kivennavalle sitä mukaa, kun Valkoinen armeija eteni ja valkoisten joukoissa taistelleita palasi kotiin ja liittyi suojeluskuntaan. Kivennavan kunta sijoitettiin Viipurin läänin I kutsuntapiiriin ja sen suojeluskunta määrättiin toimimaan rajakomendantin alaisuudessa, jona alkuvaiheessa toimi silloinen valkoisen armeijan majuri Georg Elfvengren. Suojeluskunnalla oli tärkeä tehtävä vallatun alueen rajan turvaamisessa Tarton rauhaan saakka. Suojeluskuntien tehtäväksi tuli myös kapinan jälkiselvittely kylissä. Elfvengrenin ratsuväkiosasto toimeenpani alueella puhdistuksia. Paikallisena kenttäoikeutena toimi 1918 keväällä ja kesällä suojeluskunnan asettama tutkijalautakunta. Tämä tarjosi myös väylän ratkaista kylien sisäisiä kaunoja väkivaltaisella tavalla. Suojeluskunta vakiinnutettiin loppuvuodesta 1918 ja sen toiminta organisoitiin uudelleen.

Kolme Valkoisen armeijan sotilasta Raivolassa todennäköisesti 1918 keväällä
(Kuva: Edit Södergran, SLSF:n kokoelmat)

Kesällä 1918 sotilaalliseen rajavastuuseen oli määrätty Valkoisen armeijan 2. divisioona ja sen alaiset rykmentit, joita avustivat paikalliset suojeluskunnat. Ensimmäinen vakituisesti rajan vartiointiin tarkoitettu joukko oli Terijoen rajavartiopataljoona. Sen yksiköt oli koottu 2. divisioonan rykmenteistä. Se koostui kuudesta komppaniasta ja Terijoella sijaitsevasta esikunnasta. Komppaniat oli sijoitettu pitkin Kannaksen maarajaa. Rajan vartioinnista vastasivat kenttävartiot. Sotilaspartiot liikkuivat kenttävartioiden välillä. Asevelvollisten kotiutumisajankohtina vartiointi jäi suojeluskuntien vastuulle. Vuoden 1918 lopussa Terijoen rajavartiopataljoona laajennettiin Käkisalmen läänin rykmentiksi, joka vastasi rajan vartioinnista vuoden 1920 loppuun.

Kylien suojeluskunnat pitivät yllä järjestystä ja antoivat lausuntoja Valtiorikosoikeuksille (Kuva: Kansallisarkiston Valtiorikosoikeuksille lähetetystä aineistosta)

Kivennavalla oli sotatila vuoteen 1920

Kivennapa oli Neuvosto-Venäjän vastaisella rajalla vuosina 1918- 1920 sotilashallintoaluetta. Karjalankannaksella ja Kivennavalla vallitsi epämääräinen sodan ja rauhan välitila, joka toisinaan leimahti kiihkeiksi taisteluiksi, välillä taas tasoittui lähes rauhanomaiseksi hiljaiseloksi. Alueen hallintoa leimasivat poikkeustila ja jatkuvat uudelleenjärjestelyt ja improvisaatiot, jotka synnyttivät alueen toimijoiden välille ristiriitoja ja toimivaltakiistoja. Sotilaalliset ja puolustukselliset näkökohdat olivat viranomaistoiminnoissa täysin hallitsevia. Pelättiin kommunismin leviämistä ja bolsevikkien ja punaisten vastaiskua. Heimosotureiden tekemät sotaretket rajan taakse pohjoisempana Itä-Karjalaan sekä Venäjän vastavallankumouksellisten tukeminen sekä inkeriläisten kansannousu Kirjasalon tasavallan perustamisineen olivat kiristäneet myös tunnelmia rajan molemmin puolin.

Tarton rauha 1920 – uuden alku

Tarton rauha 1920 vakiinnutti tilanteen, rajalla siirryttiin poikkeusvaltuuksin varustettuun rajavalvontaan ja olot alkoivat rauhoittua. Rajan sulkeuduttua entisestä teiden ja kulkuväylien risteyspaikasta – Kivennavasta – oli tullut maan yhdessä äärikolkassa sijaitseva kunta, jonka tiet veivät suljetulle ja vartioidulle valtakunnan rajalle. Menetetyt elinkeinomahdollisuudet toivat köyhyyttä ja irrallisuutta. Hyvinvointia tuonutta Pietaria ei enää ollut. Tilalle oli tullut sairaita ja nälkäisiä pakolaisia rajan takaa suoltavaa vihamielinen suurkaupunki sekä oman kunnan taloudellisissa vaikeuksissa elävä väestö. Sodan jälkilaskua maksettiin vuosien ajan köyhäinhoidossa ja huoltotoimessa. Kunnan taloudellinen perusta oli luotava uudelleen ja suunta löydettävä Kivennavan kehittämiselle.

Teksti koottu pääosin seuraavista lähteistä:
Paavo Kiuru: Kivennapa, 2.p, 1962
Kalevi Toiviainen: Kaiken keskellä yksin J.A. Maunu koulumiehenä, tutkijana ja Kivennavan kirkkoherrana
Toimituskunta: Kivennapa kestää, 2008
Pertti Haapala ja Tuomas Hoppu: Sisällissodan pikku jättiläinen, 2009
Max Engman: Raja, 2007
Suomen sotasurmat 1914 – 1922 tietokanta (http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input)
Wikipedia: Suomen sisällissota (https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sis%C3%A4llissota)
Kirjoittajan muistiinpanot Kansallisarkiston Valtiorikosoikeuksien syyttäjistön asiakirjoista, joilta todistekortit on kirjoitettu

Teksti: Raimo Ranta