Ruotsin itämaana

Ennen Pähkinäsaaren rauhaa

Vuoden 1293 helluntaina marski Tyrgils Knutsson ja piispa Petrus Elavi lähtivät joukkoineen purjehtimaan Tukholmasta alueelle, missä kristitty maa loppuu ja pakanamaa alkaa. He nousivat maihin ja ryhtyivät käännyttämään ortodokseja ja Kannaksen pakanoita. Samalla he alkoivat rakentaa mahtavaa kivilinnaa Viipurinlahden kapean salmen pienelle kalliosaarelle. Saarella oli jo 900-luvulla ollut tärkeä kauppakeskus ja puinen linnoitus. Eerikin kronikan mukaan ”…Tyrgils rakensi (linnan) pakanoille pelotukseksi sekä venäläisen väkivallan kukistamiseksi ja hävittämiseksi”.

Novgorod ei katsonut uutta linnaa kovinkaan hyvällä, vaan koetti sitä useasti valloittaa tai tuhota. Ruotsalaiset ja venäläiset sotivat ja kahakoivat muutenkin jatkuvasti. Kun ruotsalaiset rakensivat Maankruunun linnan Nevan ja Ohtajoen väliin, venäläiset tuotapikaa tuhosivat sekä linnan että sen miehistön. Venäläiset rakensivat Pähkinälinnan Pähkinäsaareen, mistä Laatokan vedet lähtevät Nevaa pitkin Suomenlahteen.

Novgorodin yritys valloittaa Viipurin linna vuonna 1322 jälleen kerran epäonnistui. Tappiot olivat niin suuret kummallakin osapuolella, ja olot niin sekavat niillä seuduilla, että oltiin valmiita kompromissiin. Rauhan hieronta ja neuvottelut Karjalan jakamisesta voitiin aloittaa.

Karjala jaetaan kahtia

Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa vuonna 1323 kaksi intressipiiriä, Rooma ja Bysantti, pohjoisina puskureinaan Ruotsi ja Novgorod/Venäjä solmivat ’ikuisen rauhan’ ristiä suudellen ja Jumalan nimeen vannoen. Näin oli tehty sopimus, jonka rikkominen alkoi pian ja jonka seuraukset maksatettiin karjalaisilla. Siinä Ruotsin valtakunta sai ensimmäisen virallisella asiakirjalla vahvistetun itärajansa. Raja jakoi Karjalan ja koko nykyisen Suomen alueen kahtia kolmeksisadaksi vuodeksi.

Raja oli tuohon aikaan hyvin erilainen käsite kuin nykyisin. Ei maastossa ollut merkittyjä rajalinjoja, ei rajavartijoita. Ihmiset kulkivat erämaissa asioillaan kuin ennenkin. Rajan sijainnin tarkka määrittely tuli tärkeäksi vasta myöhemmin, kun kiisteltiin siitä, kumman valtakunnan määräysvallassa on maanomistus ja kumpi verottaa alueen asukkaita.

Kivennavan seutu tuli tällöin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa ja sen äärimmäiseksi raja-alueeksi Novgorodia vastaan. Kivennavalla maiden rajana oleva Siestarjoki eli Rajajoki kulki yläjuoksulla kahtena haarana. Rajasopimuksen määritelmä rajasta oli epätarkka, ja hävinneestä alkuperäisasiakirjasta oli liikkeellä myös toisistaan poikkeavia jäljennöksiä. Niinpä rajan sijaintia voitiin tulkita halutulla tavalla. Venäläisten ja inkeriläisten tulkinta rajasta oli useimmiten, että se Tonterin kohdalta erosi Rajajoesta Siesjokea pitkin Siesjärven ja Petäjärven kautta joen läntistä haaraa Ronnunjokea pitkin. Suomalaiset ja ruotsalaiset tulkitsivat, että joen itäinen haara oli maiden välinen raja. Jokihaarojen väliin jäi noin 60 kilometriä pitkä ja 30 kilometriä leveä kaista, jota ryhdyttiin nimittämään Riitamaaksi.

Kiistat ja sodat Riitamaasta

Riitamaa oli viljavaa seutua, se oli myös yksi syy molempien puolten kiinnostukseen. Juhana-herttuan kirjeessä mainittiin maan olevan ”hedelmällisintä maata, mitä koko Suomessa on”. Inkeriläiset eivät aina tunnustaneet Saijanjokeakaan rajaksi, esimerkiksi orjansaarelaiset ja noisniemeläiset siirtelivät rajaa länteen päin alueen hyvien heinämaiden takia. (Ester Kähönen: Vanha Äyräpää I, 1959, s. 200).

Kiinnostus Riitamaahan purkautui myös vastavuoroisina hävitysretkinä ja rajakahakoina, sekä paljon vakavampina sotaretkinä. Taisteluja käytiin jokaisen sukupolven aikana, Pähkinäsaaren rauhan ja Täyssinän rauhan (1595) välissä Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin ainakin 40 rauhanneuvottelua.

1500-luvulla taistelut Riitamaasta kärjistyivät. Vuonna 1553 Kustaa Vaasa lupasi määräaikaisen verovapauden niille, jotka muuttaisivat Riitamaalle, tarkoitus oli osoittaa alueen kuuluvan Ruotsille. Venäläiset pitivät tätä provokaationa, ja kun diplomaattiset neuvottelut eivät johtaneet tulokseen, niin toistuvat kahakat ja molemminpuoliset rajarikkomukset lopulta eskaloituivat, ja tsaari Iivana IV antoi vuonna 1955 määräyksen hyökätä Viipuriin kostoksi ruotsien rajaloukkauksista. Yritys kariutui karulla tavalla jo Kivennavalla, Joutselän taistelussa, missä Kivennavan linnan parin sadan ammattisotilaan ja neljänsadan talonpojan joukko päihitti ainakin kymmenkertaisen vihollisen ja ajoi heidät takaisin rajan taakse.

Molemminpuoliset ryöstöretket kuitenkin jatkuivat, ja seuraavan vuoden alussa venäläiset hyökkäsivät väellä ja voimalla. ”Kivennavan talot savusivat taas. Asukkaat yrittivät piilopirtteihinsä ja pakomatkalle. Vihollisen kynsiin joutuneet tapasivat kohtalonsa. Heikommat, kuten varsinkin lapset, murhattiin, vauraammat otettiin vangeiksi ja myytiin Venäjälle mahtaville pajareille orjuuteen. Miehestä maksettiin kymmenen kopeekkaa, naisesta viisitoista”. Paavo Kiuru: Kivennapa. Muistelmia ja kuvia entisestä kotiseudusta. 1952, s.25.

Sotia ja rauhoja

Kannaksen rajariidat johtivat lopulta Pitkään Vihaan, pohjoismaiseen 25 vuoden sotaan. Kannaksen rajaseuduilla käytiin veristä sisällissotaa, erityisesti Kivennapa ja sen siviiliväestö kärsi suunnattomasti. Puolet sen taloista hävitettiin tai ne autioituivat. Kokonaiset kylät hävitettiin ja tyhjennettiin, mm. Ahjärvi, Ikola, Joutselkä, Lipola, Patrikki, Pihlainen, Polviselkä, Seppälä, Vehmainen ja Ylentelä. Sota päättyi Täyssinän kylässä Inkerinmaalla solmittuun rauhaan. Kannaksella jäi voimaan Pähkinäsaaren rauhan raja, Ruotsin itärajaa siirrettiin itään ja pohjoisessa Jäämereen asti.

Ruotsi laajeni heikon Venäjän kustannuksella ja levittäytyi itään, otti Stolbovan rauhassa Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan ja katkaisi Venäjän pääsyn Itämerelle, josta tuli Ruotsin sisämeri. Sotia käytiin jatkuvasti Ruotsin ja Venäjän välillä. Ruotsi oli Itämeren herra siihen asti kunnes Pietari Suuri julisti sodan Ruotsille ja hävitti myös Viroa ja Inkerinmaata. Suomen alueella kymmenvuotiskausi muistetaan Isona Vihana. Venäläiset polttivat kyliä ja tappoivat asukkaita ikään ja sukupuoleen katsomatta, tai veivät vahvimmat orjiksi. Erityisen raakaa oli ratsuväki: kasakat, tataarit ja kalmukit. Ruotsalaisten maayhteys Viroon ja Liivinmaalle ja sen mukana Itämeren herruus katkesivat Uudenkaupungin rauhassa ja Ruotsin suurvalta-asema murtui. Kivennapa ja koko Karjalankannas sekä Viipuri joutuivat historiansa aikana ensimmäistä kertaa osaksi Venäjää kuuluttuaan neljäsataa vuotta Ruotsin vallan alle.

Keskiaika koettiin nykyaikana

Keskiajalla ihmiset eivät tienneet elävänsä keskiaikaa, he elivät hektistä nykyaikaa. Vesitiet olivat keskiajan moottoriteitä, jotka yhdistivät keskustan ja erottivat periferian. Itämeri lahtineen yhdisti Ruotsin ydinalueet (Sveanmaan, Göötanmaan ja Varsinais-Suomen). Erämaiden eristämiä syrjäseutuja olivat Ruotsin muut maakunnat ja myös Itämaan (”Österlandet”, niin kuin koko Suomea silloin nimitettiin) muut maakunnat. Vesiteitä myöten Savosta ja Karjalasta oli läheisemmät yhteydet Venäjälle kuin Uudellemaalle tai Pohjanmaalle. Pohjanmaalta (ruotsiksi ”Österbotten” eli Itäpohja) vuorostaan oli läheisemmät yhteydet Ruotsin Länsipohjaan, ja Uudeltamaalta Viroon.

Ennen nykyajan moottoriteitä olivat ratsupolut, kärrytiet ja maantiet. Kuninkaantie liitti 1300-luvulta saakka Ruotsin läntiset ja itäiset alueet toisiinsa. Se oli vanha postitie Bergenistä Atlantin rannikolta Oslon ja Tukholman kautta Maarianhaminaan, edelleen saariston kautta Turkuun ja Etelä-Suomen rannikkoa seuraten Viipuriin, ja lopulta Pietariin asti. Tien varrelle syntyi kartanoita, kestikievareita ja krouveja kulkijoita kestitsemään. Kulkijoiden joukossa majoittuivatkartanolinnoissa myös niin Ruotsin kuninkaat kuin myöhemmin Venäjän tsaaritkin.

Aluksi tietä kuljettiin jalan tai ratsain, hevosvetoisin purilain kuljetettiin kuormia. Kärryt yleistyivät vasta 1700-luvulla. Talvisin oli helpompi matkustaa rekikyydillä. Missä suinkin oli mahdollista, matkaa nopeutettiin merenlahtien, järvien ja jokien jäitä pitkin. Myös matkalaiset levähtivät Suomenlahden jäiden kalaputkilla.

Merenjäätä pitkin matkustavat majoittuivat kalaputkilla

Koostanut Kyösti Pulliainen